Friday 27 November 2015

Lindstedtin puhe sivistyksen puolesta. Finlandia-palkitut Oneiron, Rambo ja Kansankodin pimeämpi puoli.


Onnea, kirjailijat Laura Lindstedt, Nadja Sumanen ja Tapio Tamminen! Onnea myös kustantajille:  Teokselle, Otavalle ja Atenalle!

Finlandia-voittajan valinnut, omien sanojensa mukaan "vain runoilija" Hector sanoi Lindstedtin kirjallisesta "sinfoniasta" näin:

"Oneiron kiihdyttää lukijansa assosioimaan päähenkilöittensä kokemuksia omiin kokemuksiin, ja sen lukemattomat viittaukset taiteen, kulttuurin, historian ja filosofian suuriin nimiin ja ilmiöihin kertovat kirjailijan laajasta perehtymisestä ihmiskunnan hengen lentoon ja kärsimyksiin."

Rosebudin maskotti, venäläismummo kirjamessuilta, suosittelee Oneironia.
Suomen Viro-instituutin johtaja Anu Laitila kuvaili Junnu-Finlandiaksi valitsemaansa Ramboa:

"Maailmassa mikään ei ole koskaan varmaa. Toisaalta, maailmassa on kaikki aina mahdollista. Sen osoittaa Finlandia Junior -palkinnon voittaja Nadja Sumasen teos Rambo. Voittajateos on Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen etäinen, ehkä hivenen hienostuneempi päivitys 2010-luvulle. Toivon, että myös tätä kirjaa luetaan kouluissa vuodesta toiseen. Teoksen kieli on kuvallista, henkilöiden tunteet autenttisia, vertaukset kekseliäitä ja huumori vähäeleistä, perusteli palkitsija valintaansa.

Toimittaja Arto Nyberg valitsi Tieto-Finlandian. Nyberg Kansankodin pimeämpi puoli -kirjasta:

"Yhtäaikaa ansiokas luotaus historiaan sekä – valitettavasti – ajankohtainen teos, joka kaikkien yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvien ihmisten sietäisi lukea.”

Yleisön pyynnöstä: Laura Lindstedtin mahtava puhe!

Kansallisteatterissa, Helsingissä 
26.11. palkintotilaisuudessa.

Hyvä juhlayleisö! Minulla on tänään ilon päivä, mistä kiitos Suomen Kirjasäätiölle, valitsijalautakunnalle ja tietysti Heikki Harmalle, Hectorille, joka kuuden kirjan joukosta nosti Oneironin voittajaksi.

Ilosta huolimatta en käytä omaa viisiminuuttistani verbaalisen konfettisateen tuottamiseen.

Tällä hetkellä minusta ei tunnu relevantilta puhua taiteen merkityksestä, niin paljon kuin siihen uskonkin. Haluan puhua solidaarisuudesta, joka tuntuu olevan osalle maamme kansalaisista ja päättäjistä täysin vieras käsite – jäänne tunkkaiseksi mielletyiltä vuosikymmeniltä.

Me elämme yhteiskunnassa, jossa tyhjä tsemppihenki on ottanut sivistyksen paikan, jossa solvaaminen ja väkivallalla uhkailu ovat normaalia kommunikaatiota. Ajattelun tilalla ovat selkäydinreaktiot, argumenttien sijaan lentävät polttopullot.

Nyt kutsun ympärilleni, väitteideni tueksi, kirjani naiset. Nämä fiktiiviset olennot ovat lakanneet olemasta tekstuaalisia, työstettäviä sanaryppäitä, heistä on merkillisellä tavalla tullut ystäviäni. He ovat kuolleita, mutta kuten kirjani lukeneet tietävät, he ilmestyvät teoksen loppupuolella maailmalliselle näyttämölle eräänlaisena ajatusenergiana.

Tervetuloa Ulrike, Maimuna, Rosa Imaculada, Nina, Wlbgis, Polina ja Shlomith-Shkhina.

Yksinään nämä naiset eivät olisi mitään. Heidän identiteettinsä syntyy osana yhteisöä, johon he ovat sattuman, kohtalon, tai minkä lie oikusta tulleet heitetyiksi. Ilman tätä sattumalta syntynyttä yhteisöä kirjani naisilla ei olisi ainuttakaan syytä rakentaa tarinoita, kutoa muistin sirpaleista yhteistä kertomusta.

Tämä yhteisö, jota he eivät ole itse valinneet, yhteisö, joka ei muodostu samanmielisten kuorosta, pakottaa heidät ponnistelemaan, ajattelemaan – ja ajattelemaan vielä hieman enemmän.

He tajuavat, että he tarvitsevat turvaa toisistaan voidakseen siirtyä eteenpäin – kirjassani siis kuoleman välitilasta lopulliseen olemattomuuteen. Tässä siirtymässä he tarvitsevat toisiaan. He tarvitsevat luottamusta.

Suomen hallituksen tempoileva, mutta ideologisesti tarkoitushakuinen politiikka murentaa turvallisuudentunnetta.

Uusliberalistisen ideologian narratiivissa rikkaiden pöydiltä varisevat murut putoavat köyhän suuhun. Nyt perusoikeistolainen hallituksemme haluaa helpottaa hallintarekisterihankkeellaan rikkaiden veroparatiisipuljausta. Ikävä kyllä veroparatiisit ja ne vallanpitäjät, jotka eivät todella taistele verokeitaita vastaan, rapauttavat valtioita, yhteiskuntia, yhteisöjä, joissa ihmiset ovat valmiita rakentamaan yhteistä hyvää.

Suomea ollaan rakentamassa aivan tietoisesti luokkayhteiskunnaksi. Isoisäni oli torpan poika. Isoisoäitini oli kiertävä sairaanhoitaja. Isoäitini oli puhelinkeskuksen sentraalisantra. Oma äitini oli jo luokanopettaja. Suvussamme uskottiin, ja uskotaan yhä, koulutukseen.

Tarvitseeko minun ääneen sanoa, mitä meidän johtavat poliitikkomme ovat tunkeneet koulutuksen, sivistyksen, tieteen ja totuuden ideaalien paikalle? Sieltä löytyvät huiputus, sumutus, kulutus ja kuristus – kaikki nämä lyhyen tähtäimen näennäisratkaisut, joiden seurauksista myös tulevat sukupolvet joutuvat kärsimään, elleivät päättäjät pian havahdu hereille innovaatiounistaan.

Lopuksi haluan kiittää: pieni ripaus konfettisadetta kuitenkin!

Valtava kiitos teille, jotka olitte näiden kahden viikon aikana upeiden kirjojenne kanssa tässä samassa liemessä: Selja Ahava, Kari Hotakainen, Pertti Lassila, Markku Pääskynen ja Panu Rajala. Rohkenen olettaa, että muodostimme hetkeksi pienen yhteisön, jonka – kunkin meistä tahoillaan – energiat olivat sidotut tähän hullunmyllyyn.

Suuri sydämenmuotoinen kiitos koko Teos-kustantamolle, joka on ollut kirjani takana sataprosenttisesti. Minua ei ole hoputettu. Olen saanut täyden työrauhan.

Erityisesti haluan kiittää Maarit Halmesarkaa, jonka innostus, lempeys ja suorapuheisuus auttoivat kirjan valmistumisessa. Suuri kiitos myös Silja Hiidenheimolle: sinun ajatusenergiasi säteilee yhä meidän maailmassamme.

Kiitos Jussi Karjalaiselle, joka loi Oneironin upean visuaalisen ilmeen. Vaikka tiesinkin jo Kajaanin-vuosiemme ajoilta, että olet kuvallisen ilmaisun nero, kirjan ulkonäkö ylitti silti kaikki odotukseni.

Oneironin loppusivuilla on pitkä lista kiitoksista. Olen pyytänyt ja saanut monen eri ammattilaisen neuvoja ja apua. Tätä listaa en lähde nyt lukemaan. Nostan rakkauden hengessä esiin muutaman kanssakulkijan, kirjan kätilön: ystäväni Sinikka Vuolan ja Kristiina Sarastin, äitini, sekä erityisesti puolisoni Martti-Tapio Kuuskosken, joka on alusta loppuun auttanut ja tukenut minua vaivojaan säästämättä.

Kollektiivinen kiitos Mahdollisen Kirjallisuuden Seuralle, yhteisölle, joka antaa minulle uskoa siihen, että toisin tekeminen on mahdollista. Että vain mielikuvitus ja rohkeus ovat rajoina, kun kirjoitamme, ja että ne rajat on tehty ylitettäviksi.

Viimeinen kiitokseni kuuluu kirjani naisille. Kiitos Ulrike Kuhbauer, Maimuna Mimi Mbegue, Rosa Imaculada Araújo, Nina Pignard, Wlbgis van Deijck, Polina Jurievna Solovjeva ja Shlomith-Shkhina eli Sheila Ruth Berkowitz.

Te taistelitte tienne luomani limbon lävitse. Kirjaimellisesti. Meille eläville tämä elämä on välitila, jossa solidaarisuuden mahdollisuus on käytettävä. Toista tilaisuutta me emme saa.